Kirjoittaja: Saana Lassila

Käsittelin projektissani päiväkotiryhmäni vanhempien kanssa lapsen oikeuksia ja lasten osallisuutta. Lapsen oikeuksien sopimus oli nimenä jo ennakkoon tuttu vanhemmille, mutta suurimmalla osalla ei ollut käsitystä siitä, mitä se tarkalleen sisältää. Muutama oli tutustunut siihen omien opintojensa kautta tai mediassa.

Suomalaisen varhaiskasvatuslain pohjana on lapsen oikeuksien sopimus, joka sääntelee lapsien oikeutta suojeluun ja hoivaan. Sopimus pohjautuu halulle suojella lasta kaikissa toimintaympäristöissä (Hakalehto 2016). Osallisuutta on kuvattu kokonaisvaltaiseksi kasvatuksen lähtökohdaksi tai toimintakulttuuriksi, joka ei toteudu vain tiettynä hetkenä päivässä, vaan se läpäisee kaiken toiminnan kaikissa muodoissaan. Se perustuu ennen kaikkea kuuntelulle, läsnäololle ja havainnoinnille. Osallisuuden toimintakulttuuri ei ole irrallisia hetkiä lasten kanssa, joissa aikuinen johdattelee keskustelua, vaan se on läsnä perushoidon tilanteissa, vuorovaikutuksessa ja kohtaamisissa sekä toiminnallisissa tilanteissa (Kataja, Partio, Ranta, Setälä ja Tarkka 2018).

Toiminnan kuvaus

Ajankäytön ja käytännön järjestelyjen takia pidin infon oman ryhmäni vanhemmille. Laadin power point-esityksen, jossa käsittelin lapsen oikeuksien sopimusta sekä lasten osallisuutta. Lähetin esityksen sähköpostilla vanhemmille, jotta mahdollisimman moni voisi tutustua siihen etukäteen. Vanhemmilla oli myös mahdollisuus vastata laatimiini kysymyksiin joko sähköpostilla tai esimerkiksi lasta tuodessa tai hakiessa. Aktiivisuus ei aivan vastannut odotuksiani mutta sain kuitenkin mielestäni riittävästi keskusteltua vanhempien kanssa sekä vastauksia sähköpostitse. Kyselyni perusteella suurin osa vanhemmista koki, että lapsen oikeuksien sopimuksen yleisperiaatteet ovat hyviä ja maalaisjärkisiä. Suomalaisesta näkökulmasta yleisperiaatteet koettiin myös itsestäänselvyyksinä, joihin ei tule kiinnittäneeksi huomiota. Vanhempien mielestä lasten oikeudet ovat Suomessa hyvällä mallilla, ja samaa toivottiin muihinkin maihin. Heidän mielestään on tärkeää, että on olemassa sopimus, joka suojaa lapsia ja auttaa puolustamaan lasten oikeuksia. Esille tuli myös, että aikuisten tulisi pysähtyä ajattelemaan lasta yksilönä, jolla on oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin, ei olla vain toiminnan kohde.

Suurin osa vanhemmista koki, että lapsen oikeuksien sopimuksen periaatteet toteutuvat hyvin tai ainakin osittain varhaiskasvatuksessa. He myös uskoivat, että asiat on tiedostettu ja henkilökunnalla on hyvä tahto huomioida lapsen oikeuksia työssään. Osa vanhemmista oli kuitenkin huolissaan siitä, että raha ja varsinkin sen niukkuus saattavat estää oikeuksien toteutumista. Pohdittiin, pystytäänkö lasten oikeuksia turvaamaan nykyresursseilla: onko esimerkiksi henkilökuntaa riittävästi lapsimäärään nähden. Vanhemmat pohtivat myös, tuleeko lapsi huomioiduksi ja kuulluksi samalla lailla, jos ryhmässä on sijainen tai henkilökunta vaihtuu tiuhasti, tai jos ryhmäkoko on suuri.

Sen sijaan monikaan vanhemmista ei uskonut, että lapsen oikeuksien sopimus otettaisiin suomalaisessa yhteiskunnassa ja päätöksenteossa kovin hyvin huomioon. Vanhemmat kokivat, että lapset ”jäävät jalkoihin”, heitä ei kuunnella eikä lasten mielipidettä oteta riittävästi huomioon yhteiskunnassa.

Vanhempien mielestä lasten tärkeimpiä oikeuksia varhaiskasvatuksessa ovat se, että lapsi on turvassa ja turvallisessa toimintaympäristössä, sekä se, että hän saa huolenpitoa, tulee kuulluksi, saa ilmaista mielipiteensä, olla oma itsensä, tulee huomioiduksi, saa olla osallisena, saa kehittyä yksilöllisesti, saa leikkiä ja toteuttaa itseään sekä kokea syrjimättömyyttä. Yksi vanhemmista nosti esityksestäni esiin oikeuden olla osallistumatta. Kaikkien ei tarvitse olla kiinnostuneita samoista asioista ja olla yhtä lailla mukana kaikessa toiminnassa. Artiklassa 12 taattu oikeus oman mielipiteen esittämiseen on oikeus eikä velvollisuus.

Listaamalla tärkeitä oikeuksia vanhemmat toivat samalla osallisuuden mukaan keskusteluun. Suurin osa vanhemmista oli sitä mieltä, että keskustelu lapsen kanssa olisi paras tapa selvittää lapsen mielipide, vaikka sitä pidetään joskus vaikeana erityisesti puhumaan vasta opettelevien alle kolmevuotiaiden kanssa. Sadutusta pidetään yhtenä äärimmäisen hyvänä keinona lisätä lasten osallisuutta (Karlsson & Stenius 2019). Moni vanhempi uskoi, että heidän lapsensa kohdalla sadutus voisi toimia. Muutama ehdotti kuvien käyttämistä tai piirtämistä. Kaiken kaikkiaan vanhemmat huomioivat sen, että mikä toimii yhdellä, ei välttämättä sovi toiselle ollenkaan.

Suurin osa vanhemmista toivoi, että osallisuus näkyisi erityisesti leikissä. Vanhemmat kokivat, että tuolloin lapsi voi toteuttaa itseään ja käyttää mielikuvitustaan. He toivoivat, että kun hyvä leikki on kesken, se saisi jatkua, vaikka aikuisella olisikin jotain muuta suunniteltuna. Muita osallisuuden hetkiä voisivat vanhempien mukaan olla päivälepo tai toimintahetki.

Työskentelyn arviointi ja reflektio

Keskustelut ja vastauksiin tutustuminen olivat mielenkiintoisia. Vanhemmat eivät esitä kohtuuttomia vaatimuksia varhaiskasvatukselle vaan kokevat lasten oikeuksiksi sellaisia asioita, joihin varhaiskasvatus jo perustuu. He luottavat varhaiskasvatukseen ja sen toteutukseen, vaikka aiheellinen uutisointi resurssien pienuudesta ja leikkaamisesta sitä haittaakin. Vanhempien näkemykset siitä, miten lapsen mielipide pitäisi huomioida, vahvistavat entisestään käsitystäni siitä, että aikuisen pitäisi olla aidosti läsnä. Ajatusten ja mielenkiinnon tulisi kohdistua lapseen ja hänen kuuntelemiseensa, unohtamatta aktiivista havainnointia.

Sain tehtävän kautta vahvistusta ajatukselleni kokeilla sadutusta ainakin isompien lasten kanssa. Eniten työtä lienee kuitenkin oman ja työyhteisön ajatusmaailman sitouttamisessa lasten osallisuuteen niin, että osallisuus ei olisi vain teoreettinen käsite vaan jokapäiväistä toimintaa ohjaava, itsestään selvä näkökulma varhaiskasvatukseen. Mielestäni tärkeä on erään vanhemman esittämä huomio siitä, että lapsen motivaatio toimintaa kohtaan saattaa kasvaa, kun hän kokee olevansa osallinen. Oppimista tapahtuu parhaiten silloin, kun lapsi kokee olevansa osa ryhmää (Karlsson ja Stenius 2019).

Mielestäni vanhempien ajatus keskustelusta parhaana tapana selvittää lapsen mielipide korostaa sitä, miten tärkeitä aikuisen aito läsnäolo ja lapsen huomioiminen ovat. Usein varhaiskasvattajatkin ajattelevat, että esimerkiksi perushoitotilanteet ovat vain pakollisia siirtymiä, joissa nopeus on valttia, koska on ehdittävä kohti seuraavaa (aikuisen suunnittelemaa) toimintaa. Itse ajattelen, että yksi parhaita hetkiä jutustelulle on kurahanskan pujottaminen lapsen käteen: ajatustenvaihto ja kysymysten esittäminen siinä samalla.

Keskeisimmät lähteet:

Karlsson. L. & Stenius, T. 2019. Lasten osallisuuden toimintakulttuuri. (Video, ei avoimesti saatavilla).

Kataja, E. Partio, L, Ranta, R, Setälä, A & Tarkka, K. 2018. Osallisuutta, osallistumista vai osallistamista? Käsiteviidakosta kohti selkeyttä. Teoksessa M. Rautiainen (toim.) Kohti parempaa demokratiaa. Euroopan neuvoston demokratiakulttuurin kompetenssit kasvatuksessa ja opetuksessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 44-54.

Ursin, M. & Mustola, M. 2019. Kriittisiä näkökulmia lasten osallisuuteen. (Video, ei avoimesti saatavilla).

Kirjoittajat: Laura Valkeinen, Iida Raudaskoski, Leena Sorvari ja Maarja Turunen

Käsittelimme projektityössämme päiväkotiryhmän kanssa sukupuolittuneita käsityksiä ja perinteisiä sukupuolirooleja. Valitsimme teeman siksi, että lapsiryhmässä, johon olimme menossa toteuttamaan projektia, oli selvää jakoa tyttöjen ja poikien välillä niin leikeissä, vaatteissa, harrastuksissa kuin ystävyyssuhteissakin.

Kun kutsumme lapsia tytöiksi ja pojiksi, opetamme heille samalla jaottelua sukupuolten välille. Tyttöjen odotetaan olevan kilttejä ja auktoriteetteihin alistuvia. Poikia sen sijaan ohjataan fyysisyyteen ja toiminnallisuuteen. Lapsetkin huomaavat herkästi eroja niin kulttuurien arvostuksessa kuin ihmisten ulkonäössäkin, ja myös varhaiskasvatuksessa perinteiset feminiinisyyden, maskuliinisuuden ja heteroseksuaalisuuden oletukset tarjoavat lapsille tietynlaiset puitteet identiteetin rakentumiselle ja vuorovaikutukselle. Näitä kasvatuskulttuuriimme juurtuneita jaotteluja tyttöihin ja poikiin on tarpeen pohtia kriittisesti, jotta emme käytöksellämme rajoittaisi lasten toimintaa tai heidän identiteettinsä rakentumista. Lapset, kuten aikuisetkin, mallintavat ja uusintavat sukupuolirooleja, mutta myös haastavat ja varioivat niitä. (Alasuutari 2019.)

Lasten vaatetus sukupuolittain alkaa usein jo ennen syntymää ja tyttöjen ja poikien erilaisuutta ylläpidetään erilaisilla vaatteilla ja hiustyylillä (Alasuutari 2019; Ylitapio-Mäntylä 2012). Poikien tyttömäisyyden on todettu olevan yksi tavallisimmista kiusaamisen syistä (Huuska ja Karvinen 2012). Pojan tyttömäinen pukeutuminen voi hämmentää myös aikuisia ja jopa aiheuttaa pojan leimaamista homoseksuaaliksi, mutta tyttöjen pukeutuminen on usein vapaampaa ja maskuliiniseen vaatetukseen kiinnitetään vähemmän huomiota. Tytöt saavat poikia enemmän kehuja vaatetuksestaan, jolloin kasvattajien kommentit ylläpitävät stereotyyppisiä käsityksiä vaatetuksesta. (Ylitapio-Mäntylä 2012.)

Myös leluista ja leikeistä puhuttaessa usein tuotetaan ja myös tuetaan sukupuolien välistä erilaisuutta ja erillisyyttä. Yleisesti myös pidetään tavallisena sitä, että lapset leikkivät samaa sukupuolta olevien lasten kanssa (Alasuutari, 2019). Perinteisesti juuri auto- ja rakenteluleikit on nähty poikien leikkeinä, kun taas hoiva- ja kotileikkien nähdään kuuluvan tytöille. Aikuisten kuitenkin tulisi olla avarakatseisia suhtautumisessa lapsen sukupuoleen ja tällä tavoin tukea lapsen luovuutta ja mahdollisuuksia valita leikkejä, leluja, rooleja ja lauluja (Alasuutari, 2019; Ylitapio-Mäntylä 2012). Myös Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet ohjaa kasvattajia havaitsemaan lapsen leikkialoitteita sukupuolisensitiivisesti.

Toiminnan kuvaus

Koska Peppi Pitkätossun tarina murtaa monella tapaa perinteisiä sukupuolirooleja toisin kuin useimmat sadut, lorut ja lastenlaulut, päätimme lähestyä aihetta hänen näkökulmastaan. Toteutimme projektin erään päiväkodin esiopetusryhmässä, ja toteutustavaksi valikoitui kevään suunnitelmaan kuulunut sarjakuva. Peppi Pitkätossun tarinaa oli luettu jo alkuviikosta, ja edellisenä päivänä oli maalattu taustoja sarjakuvaa varten. Lapset olivat saaneet valita erilaisista arkielämään, kotiin ja päiväkotiin liittyvistä taustavaihtoehdoista neljä mieleistä.

Tuokio alkoi keskustelulla Pepin persoonasta ja luonteenpiirteistä. Tämän jälkeen luimme yhdessä keskustellen sarjakuvan Pepistä. Lapset seurasivat tarinaa suurennetusta sarjakuvasta ja samalla tutustuimme sarjakuvan rakenteeseen. Tarinan jälkeen jatkoimme keskustelua aiheesta ja tässä vaiheessa esitimme lapsille pohdittavaksi kysymyksiä, joita olimme jo etukäteen miettineet. Keskustelun jälkeen ohjeistimme lapsia tekemään kolmen hengen ryhmissä omat sarjakuvat.

Sarjakuvan aiheena oli uuden lapsen saapuminen päiväkotiin. Ideana oli, että lapset eivät tienneet uuden päiväkotiin tulevan lapsen sukupuolta. Olimme tehneet valmiita tytön, pojan ja ”sukupuolettoman” henkilön hahmoja, joilla ei ollut aluksi vaatteita. Lapset saivat valita itse hahmoille vaatteet “vaatekaupasta”. Olimme tehneet valmiiksi paperinukelle tyypillisiä vaatteita, joista lapset saivat leikata ja värittää mieleisensä.

Tavoitteenamme oli sekä tutkia lasten reaktioita aiheeseen liittyen että myös seurata, tapahtuuko esimerkiksi lasten leikeissä tai puheissa muutoksia projektin myötä. Oli mielenkiintoista seurata, millaisia vaatteita ja vuorosanoja lapset valitsivat tytöille, pojille ja “tuntemattomalle”. Lapset saivat myös päättää hahmojen nimet.

Lasten sarjakuvatarinoissa toistui todella lempeä suhtautuminen päiväkodin uuteen lapseen, jopa satumainen ja epäuskottava. Kukaan ei lyönyt lekkeriksi eikä heittänyt aiheesta vitsiä, vaan kaikkia aihe kosketti selkeästi. Tarinoissa uusi lapsi haluttiin ottaa heti mukaan touhuihin.

Sarjakuvan tyttö ja poika puettiin hyvin tyypillisesti tyttöjen ja poikien vaatteisiin. Muun muassa mekkoja ja rusetteja väritettiin pinkiksi ja pojalle laitettiin rusetti kaulaan. ”Sukupuolettoman” hahmon pukeutuminen oli rohkeampaa. Osa ryhmistä puki hahmolle perinteisiä tyttöjen ja poikien vaatteita sekaisin. Hahmojen nimeämistä oli kiinnostavaa seurata, ja hämmästelimme sitä, kuinka hyvin lapset saivat ideastamme kiinni. Tyttö ja poika saivat perinteiset stereotyyppiset nimet, kun taas uusi lapsi sai nimekseen Akuliina, Oli, Jeska ja Kaapo. Lasten mielestä näistä nimistä ei voinut päätellä olivatko ne tytön vai pojan nimiä. Kaapo -nimestä lapset tosin tiedostivat, että kyseessä on pojan nimi, mutta halusivat nimetä lapsen siitä huolimatta tällä nimellä. Yksi ryhmä ei tuntenut tarpeelliseksi nimetä uutta lasta.

Työskentelyn arviointi ja reflektio

Lapset lähtivät hyvin mukaan niin keskusteluun kuin sarjakuvan työstämiseen. Lapset olivat asettuneet istumaan rinkiin, pojat toiselle laidalle ja tytöt toiselle. Tyttöjen puolella lähes kaikilla oli jotakin vaaleanpunaista tai muutoin “tyttömäistä” päällä, kun taas poikien rivissä pojat olivat hyvin “perinteisiä poikia” lyhyine hiuksineen vihreissä tai sinisissä puseroissaan. Lapset olivatkin hyvin yksimielisiä siitä, että esimerkiksi pinkit vaatteet kuuluivat vain tytöille.

Kysyimme lapsilta, olisiko heistä hyvä idea pitää päiväkodissa päivä, jona tytöt pukeutuisivat pojiksi ja pojat tytöiksi. Lähes kaikkien tyttöjen mielestä se oli hyvä idea, mutta kaikki pojat pitivät ehdotusta huonona. Lasten mielestä tyttöjä ja poikia erottavia tekijöitä ovat vaatteet, hiukset sekä nimi. Yksi tytöistä kertoi tuntevansa pojan, joka pitää “tyttöjen jutuista”. Leikeissä tämä piirre ei kuitenkaan tytön kertoman mukaan ole haitannut.

Sukupuolikäsitykset ovat hyvin laaja aihe, ja tällaisella projektilla saimme tehtyä vain pintaraapaisun aiheeseen. Yhtenä ajatuksenamme on jatkaa aiheen käsittelyä ammattien näkökulmasta. Toiveena olisi lasten kanssa yhdessä käsitellen haastaa totuttuja kulttuurisia sukupuolirooleja. Lasten kanssa voisi hyvin jatkaa aiheesta myös leikkien ja lelujen näkökulmasta. Leikkejä sivuttiin hieman sarjakuvissa, ja lapset kommentoivat esimerkiksi sitä, kuka voi ehdottaa autoilla leikkimistä. Yhdessä ryhmistä lapset pohtivat, että puhekuplan ehdotus ”leikitäänkö autoilla” voi olla vain pojan suusta tuleva, mutta tyttö voi kuitenkin suostua leikkiin.

Mielestämme projektimme oli kokonaisuudessaan onnistunut ja heräsimme aiheen tärkeyteen myös itse sen myötä. Sen lisäksi, että huomasimme kulttuuriimme vahvasti juurtuneita sukupuolittuneita käytäntöjä, huomasimme myös itse luonnostaan toistavamme näitä. Toiveena onkin, että tämä projekti opettaisi meitä toimimaan sukupuolisensitiivisinä kasvattajina.

Oman kokemuksemme mukaan aiheesta ei juurikaan puhuta perheiden kanssa. Pohdimme kuitenkin, voisiko aihetta sivuta jo pienen lapsen ensimmäisissä vasukeskusteluissa. Sensitiiviset kasvatuskäytännöt, puheeksi ottaminen, avoimuus ja yhdessä pohtiminen lapsen perheen kanssa voivat muodostua suojaaviksi tekijöiksi lapsen kehityksessä (Huuska & Karvinen, 2012).

Keskeiset lähteet:

Alasuutari, M. 2019. ”Kuulkaapas nyt herra!” Tytöistä, pojista ja kasvatuksesta.

Ylitapio-Mäntylä, O. 2012. Sukupuolittuneet käytännöt varhaiskasvatuksessa. Teoksessa: O. Ylitapio-Mäntylä (toim.). Villit ja kiltit. Tasa-arvoista kasvatusta tytöille ja pojille. Jyväskylä: PS-kustannus, 15-25